| |
 Kaukana taivaasta
Maailmanmestaruus.Pieni pala kullattua metallia ja silti urheilijan taivas. Useimmille, vaan ei kaikille. Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta Hanna-Maria Seppälä olisi ollut tyytyväinen finaalipaikkaankin Barcelonan MM-kisoissa 2003, jos olisi tuntenut onnistuneensa suorituksessaan täydellisesti. Ikäisekseen poikkeuksellisen kypsä ja tasapainoinen Hanna-Maria ei laske arvoaan saavutetuissa mitaleissa. Tärkeintä on kasvaa ja kehittyä. Mahdollisimman hyväksi ihmiseksi. Rauhassa. Kaukana taivaasta.
Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa. Pitää paikkansa; Hanna-Maria Seppälä, 19, on elävä esimerkki vanhasta viisaudesta. Viimeiseksi hän tekee itsestään ohjelmanumeron, vaikka potentiaalia varastosta löytyisikin. Enemmän kuin useimmilla muilla. Hanna-Maria Seppälä on suomalaisen uinnin kirkkain tähti tällä hetkellä ja jokainen arvokisalähetyksiä televisiosta seurannut on huomannut, että myös on luonteva esiintyjä ja haastateltava. Kamerankin edessä kuin kala vedessä. Edustava, kaunis, sanavalmis ja suorapuheinen. Hänellä ei ole kuitenkaan tarvetta ylistää saavutuksiaan. Jokainen arvokisamitali on jotain ainutlaatuista, mutta en aseta ihmisen arvoa sen mukaan, löytyykö hänen kaapistaan mitaleita vai ei. Ne eivät ole kaikki kaikessa. Olen onnellinen ja tyytyväinen niistä, mutta ehdottomasti tärkeintä on se, miltä oma suoritukseni tuntuu. En niinkään vertaa itseäni muihin, vaan keskityn koko ajan omaan tekemiseeni. Hanna-Maria tekee enemmän kuin puhuu ja ehkä siksi suuren yleisön mielikuvat hänestä ovat hataria ja etäisiä. Joistakin Hanna-Maria saattaa vaikuttaa jopa sulkeutuneelta. Auts! Ei kai sentään, hän huudahtaa spontaanisti, mutta ei tyrmää väitettä. Syy siihen on ehkä se, että olen loppujen lopuksi vähän ujo. Mutta onneksi rentous ja luontevuus ovat löytyneet kokemuksen kautta. Jos katsoo esimerkiksi äitiäni... hän on todella ujo ja sellainen olin minäkin aikanaan. Mutta itseni takia päätin muuttua. Vaikka väkisin. On kurja olla niin ujo, että se haittaa jo normaalia arkipäiväistä elämää. En yksinkertaisesti suostunut hyväksymään sellaista ja sitä vastaan olen viime vuosina taistellut. Mielestäni menestyksekkäästi. Sydneyn olympialaisten jälkeen olen muuttunut huomattavasti avoimemmaksi ihmiseksi. Epäilemättä, vaikka edelleenkin Hanna-Maria saattaa viehättävästi punastua kuullessaan kohteliaisuuden. Hanna-Maria ei ole samaa maata kuin Antti Kasvio, joka useimmiten vaikeni kuin hauta tai mölisi älyttömyyksiä. Mutta ei sen paremmin Jani Sievisenkään veroinen mediapeluri, vaan jotain siltä väliltä. Hän on selvästi varautuneempi kuin Jani. Ystävyyssuhteet eivät synny hetkessä; jokaisen on ansaittava Hanna-Marian luottamus. Hän haluaa hallita elämäänsä ja hoitaa asiat omalla tavallaan sydäntään kuunnellen. Tärkeysjärjestyksessä uinti on aina kiistattomasti etusijalla. Hanna-Maria myöntää mieluummin kieltäytyvänsä kuin suostuvansa haastatteluun. Pyyntöjä tulee varmasti paljon. Todella paljon, hän vahvistaa.
Kaikki alkoi viime kesän lopulla, jolloin Hanna-Maria Seppälä valloitti Barcelonassa 100 metrin vapaauinnin maailmanmestaruuden. ensimmäisenä suomalaisnaisena kautta aikain. Saavutus oli sensaatio; pronssimitalikin olisi piirtänyt hänen nimensä kimaltelevin kirjaimin ja lähtemättömästi maamme uintihistoriaan. Barcelonasta palatessamme kaikki muut sanoivat, että Helsinki-Vantaan lentokentällä on hirveästi ihmisiä vastassa. Itse olin skeptisempi ja jännitin lähinnä, onko paikalla paljon porukkaa vai ainoastaan paikallislehden toimittaja, Hanna-Maria muistelee. Oli positiivinen yllätys nähdä, että siellä todellakin oli paljon ihmisiä. Ja kaikki tulleet uinnissa menestynyttä urheilijaa vastaan. Uinti on kuitenkin niin pieni laji Suomessa, etten olisi ikimaailmassa uskonut. Se lämmitti valtavasti sydäntäni.
Barcelonan jälkeen Hanna-Maria oli uusien haasteiden edessä. Oli astuttava kirkkaisiin parrasvaloihin ja se hieman pelotti. Tukenaan hänellä ovat olleet ennen kaikkea perhe ja Uimaliiton valmennuspäällikkö Petteri Laine. Isoveljet Tero ja Jere toimivat Hanna-Marian managereina. Hekin ovat astuneet vieraalle maaperälle. Emme osanneet varautua maailmanmestaruuteen ja sitä seuranneeseen julkisuuteen. Olemme veljieni kanssa yrittäneet ihan rauhassa oppia, kuinka tiedotusvälineiden kanssa tulee toimia. Yrittäneet harkita jokaisen siirron mahdollisimman tarkasti, Hanna-Maria kertoo. Hän kiistää pakenevansa julkisuutta. Haluan, että minusta kuuluu säännöllisin väliajoin, mutta tarvitsen myös harjoittelurauhan, koska uinti on kuitenkin se tärkein juttu. Ilman sitä ei olisi mitään muutakaan. Eikä ilman menestystä. Hanna-Maria tietää paremmin kuin kukaan muu, mitä maailman terävimmällä huipulla kilpaileminen vaatii. Hän vastaanottaa tarkasti kehonsa signaalit. En anna median sekoittaa päivärytmiäni ja toivon, että kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät sen. Tiedän, että julkisuus on osa tätä suurta kokonaisuutta. Eräänlaista oheistoimintaa. En kuitenkaan koe olevani julkkis, vaan uimari ja urheilija. Tämän vuoksi en pyri tuomaan itseäni tarpeettomasti esille. Vain sen verran kuin on aihetta. Keravan tai Helsingin kaduilla Hanna-Maria saa edelleen liikkua rauhassa. Suomalaiset ovat niin kohteliaita, etteivät tuijota. Ainakaan suoraan silmiin. Ja jos joku tuijottaa, niin en itse välttämättä edes tiedosta sitä. Eikä se millään tavalla häiritsevää ole. Satunnaisesti ihmiset pysäyttävät minut ja antavat positiivista palautetta. Se on aina mukavaa. Kuten myös sähköpostit. Niitä putoaa muutama päivässä ja parhaani mukaan yritän vastata jokaiseen.
Hanna-Marialle on tärkeätä kasvaa tasapainoiseksi urheilijaksi ja ihmiseksi. Hyväksi ihmiseksi, kuten hän itse kiteyttää. Sen eteen hän tekee jatkuvasti työtä. Urheilun ansiosta olen oppinut itsestäni hirvittävän paljon ja uskon, että näistä kokemuksista on minulle merkittävästi hyötyä tulevaisuudessakin. Siviilielämässä. Tärkeintä on kontrolloida käyttäytymistään. Olen herkkä ihminen ja nuorempana aloin itkeä helposti. Vuosien varrella olen määrätietoisesti pyrkinyt kehittymään vahvemmaksi, eikä sitä enää tapahdukaan. Mutta helppoa se ei ollut, vaan kahden vuoden pitkä prosessi Sydneyn olympialaisten jälkeen. Nykyään pystyn jo hallitsemaan tunteitani ja säätelemään niitä ainakin kilpailutilanteissa. Aiemmin huonon kilpailun jälkeen vain itkin, enkä pystynyt ottamaan minkäänlaista palautetta vastaan. Oli liian iso pala nieltäväksi huomata, että kaikki muutkin olivat pettyneitä. En ymmärtänyt rakentavasta kritiikistä vielä mitään. Ja sen takia koko kisat saattoivat mennä pieleen yhden epäonnistumisen takia. Ajattelin koko ajan ainoastaan sitä huonoa suoritusta. Tänä päivänä pääsen huomattavasti nopeammin epäonnistumisen yli. Vieläkin tulee huono mieli, mutta sen käsitteleminen vaatii enää 5-10 minuuttia ja sitten voin puhua ja pohtia ihan rauhassa siitä, mikä meni pieleen. Luonnollisesti olen pettynyt, jos tuntuu, että on mennyt hyvin, mutta sijoitus ja aika näyttävät aivan toista. En tosin muista, että koskaan olisi käynyt niin, että ne olisivat olleet ihan toista. Kyllä loppuajan osaa arvioida aika tarkasti itse. Yritän joka päivä kehittää itseäni. Tehdä asiat kerta toisensa jälkeen vielä hieman paremmin. Siihen kaikki kulminoituu.
Hanna-Maria pyrkii viettämään mahdollisimman tavallista 19-vuotiaan nuoren naisen elämää. Hän kuuntelee paljon musiikkia. Ei minulla mitään suosikkibändiä tai sellaista ole, mutta radio on aina päällä, kun ajan autoa. Lukee jonkin verran kirjoja. Kilpailumatkoilla minulla on yleensä kirja mukana. Joku dekkari tai sen tyylinen. Viimeksi taisin lukea yhden Patricia Cornwellin teoksista. En tosin muista enää nimeä. Käy elokuvissa. Joskus iltaisin kavereiden kanssa, kun on aikaa. Mutta telkkaria katson hyvin vähän. Ja tunnustaa yhden intohimonkin. Uinnin lisäksi. Karkki. Kaikki mahdollinen menee. Onneksi minun ei ole tarvinnut vahtia syömistäni, koska treenaan niin paljon ja osaan kyllä rajoittaa sitä arvokisojen alla. Mutta muuten syön karkkia lähes päivittäin. Siinä suhteessa tuskin olen paras mahdollinen esikuva.
Menneisyys. Hanna-Marian äiti Mirjami harrasti uintia, mutta ei koskaan missään seurassa. Sen verran aktiivisesti kuitenkin, että päätti tutustuttaa myös lapsensa veteen. Minulla on kolme isoveljeä, jotka aloittivat aikanaan uinnin. Vanhemmat kuskasivat heitä hallille ja minä roikuin aina käsipuolessa kiinni ja halusin tietysti itsekin päästä altaaseen polskimaan. Kolmivuotiaana aloitin ja viiden vanhana liityin uintiryhmään. Siitä se vähitellen lähti käyntiin. Samaan aikaan elokuvateattereihin ilmestyi Walt Disneyn animaatio Pieni Merenneito. H.C. Andersenin klassikkosatu ei kuitenkaan sykähdyttänyt Hanna-Mariaa. Hän ei koskaan kuvitellut olevansa Ariel. Olin aika poikamainen pienenä. Varmasti isoveljieni vaikutuksesta. En pääsyt hirveästi tyttömäistymään silloin. Ruokajonossa Hanna-Marialla oli vakiopaikka viimeisenä. Ja veljet söivät ihan hirveästi. Murut jäivät minulle, Hanna-Maria naurahtaa. Kehitys oli tasaisen nousujohteista, mutta uimarin urasta Hanna-Maria ei haaveillut. En muista ensimmäistä kilpailuani. Olen pelkästään kuullut siitä jälkikäteen. Kuusivuotiaana 50 metrin vapaauinti 9-vuotiaiden sarjassa. Olin toiseksi viimeinen ja aika oli 59,00 50 metrin radalla. Nykyään uin satasen 54 sekuntia ja risat. Ensimmäisen kerran jännitin suorituksiani nuorten EM-kisoissa Moskovassa 1989. 13-vuotiaana olin ollut nuorten monimaaottelussa, mutta EM oli ensimmäinen todella suuri kilpailuni. Uinti oli pitkään ainoastaan yksi lukuisista Hanna-Marian harrastuksista. Minulla ei ole mielikuvaa, että olisin jossain vaiheessa päättänyt, että juuri tämä on se mun juttu. Ajattelin niin urheilusta yleisellä tasolla ja harrastin monia eri lajeja 15-vuotiaaksi saakka. Parhaimmillaan tai pahimmillaan noin 10-vuotiaana minulla oli seitsemän harrastusta yhtä aikaa. Niihin kuuluivat myös pianon soitto ja partio. Enää minulla ei ole aikaa harrastaa mitään muuta. Tavalliseen päivään ei mahdu muuta kuin harjoittelua, lepoa ja syömistä. Iltaisin venyttelen sen, minkä jaksan tai käyn rauhallisella kävelylenkillä. Silti hän puhuu koko ajan harrastuksesta. Ei esimerkiksi työstä. Se ei sovi luonteeseeni. En voisi kuvitella kilpailevani pelkän rahan takia. Se olisi ahdistavaa ja stressaavaa, ja asettaisi uusia vaatimuksia minulle. Kaikki langat eivät enää olisi omissa käsissäni. Onneksi uinti ammattina ei Suomessa juuri mahdollista olisikaan.
Nykyhetki. Hanna-Maria elää kurinalaisesti. Luonnollisesti. Ei hän muuten olisi maailmanmestaruutta voittanutkaan. Voihan sen niinkin sanoa, mutta nautin siitä. En koskaan mieti, miksi olen ryhtynyt tähän. Joskus kylminä talviaamuina harjoittelun aloittaminen saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, mutta kun pääsen altaaseen ja tekemään työtä ja kroppa lämpenee, niin nekin ajatukset haihtuvat nopeasti mielestä. Pitkäjänteisyys harjoittelussa ja kilpailutilanteissa onkin yksi hänen ehdottomista vahvuuksista. Kuten myös teräksen kova paineensietokyky. Heikkouksia Hanna-Maria ei keksi. Vaikea sanoa. Itkeminen oli, mutta sekään ei nykyään häiritse. En enää reagoi tapahtumiin samalla tavalla kuin nuorempana. Liian voimakkaasti. Reagoin nykyään aika tasapaksusti kaikkeen. Toisaalta hetkittäin ulkokuori pettää. Kuten Barcelonassa MM-kullan jälkeen, jonka Hanna-Maria otti vastaan yhtä viileästi kuin Kimi Räikkönen ensimmäisen Grand Prix -voittonsa. Se ei tarkoita, ettei sisälläni olisi kiehunut onnesta. Ihmiset vain näyttävät tunteensa niin eri tavoilla. Kun lensimme Barcelonaan, en olisi voinut kuvitellakaan, että palaan sieltä maailmanmestarina. En todellakaan. Pelkkä finaalipaikkakin olisi ollut mahtava saavutus. Mutta kaikki onnistuikin täydellisesti. Olen ylpeä siitä, mihin pystyin. Huippukunnon ajoittaminen juuri oikeaan hetkeen on vaikeata ja aina puhutaan myös päiväkohtaisesta kunnosta. Jostain käsittämättömästä syystä tiistaina saattaa kulkea merkittävästi paremmin kuin maanantaina. Kyse on siitä, minkälainen pito siis tuntuma uimarilla on veteen. Sitä ei vaan voi etukäteen tietää. Se on todella vaikea saada osumaa tiettyyn päivämäärään. En edes käsitä, mistä se on lähtöisin, mutta kun hyppää harjoitusaltaaseen verryttelemään, sen vain tuntee. Joko tuntuu hyvältä ja kevyeltä tai huonolta ja raskaalta. Ainoa asia, millä sitä pystyy vaikeampana päivänä kompensoimaan, on psyyke. Sen avulla pystyy tekemään paljon. Hän ei ole koskaan katunut valintaansa ryhtyä huippu-urheilijaksi. Ratkaisu oli helppo. Minun ei ole ikinä tarvinnut miettiä, lähdenkö baariin vai seuraavana aamuna treeneihin. Olen aina tiennyt, mitä haluan. Tämä ei tarkoita, että Hanna-Maria eläisi askeettisesti kuin luostarin nunna. Käyn silloin tällöin ulkona, kun on sen aika. Sopivassa välissä. Ehkä kymmenkunta kertaa vuodessa. En ole ikinä oikein viihtynyt ravintoloissa, mutta kesäisin terasseilla hieman paremmin. Saatan juoda siiderin tai pari. Eikä siinä ole mitään väärää. Huippu-urheilijakin on ihminen, eikä Hanna-Maria koe seuraavana aamuna pienintäkään moraalista krapulaa. Olen varmasti ansainnut ne, hän naurahtaa.
Tulevaisuus. Saatan hyvinkin kilpailla vielä kymmenen vuoden kuluttua. Enhän ole silloin edes kolmekymppinen, Hanna-Maria veistelee pilke silmäkulmassaan. Nautin uimisesta edelleen erittäin paljon, mutta haluan elämältäni muutakin kuin sitä. Perheen ja oikean ammatin ja töitä fysioterapian alalta, jolloin uinti ei olisi enää ykkösjuttu. Suomessa en millään pysty pelkällä uinnilla pärjäämään taloudellisesti pitkään. Jossain vaiheessa fyysiset ominaisuudet nousevat vastaan, eikä enää yllä samoihin aikoihin kuin nuorempana. Rakkaussuhde tuskin kuitenkaan koskaan ruostuu. En ole koskaan ollut kahta tai kolmea päivää yhtä mittaa pois vedestä. En Barcelonan maailmanmestaruuden jälkeenkään. Vesi on ystäväni. Kunnioitan sitä syvästi ja uskon molemminpuolisen luottamuksen vahvistuneen vuosien varrella. Pienempänä en esimerkiksi tuntenut veden vastusta niin hyvin. En oikein tiennyt, miten siellä pitää liikkua. Varmaan sen takia, että tekniikkakin oli vielä hakoteillä ja kädet levällään liu´ussa. Vasta paljon myöhemmin opin tekemään yhteistyötä veden kanssa. Kun on jossain tietyssä virtaviivaisessa asennossa, niin silloin se myös päästää sinut liukumaan vapaasti. Järvessä tunnen olevani kaikkein lähimpänä vettä. Se on niin Suomea. Kokonaisuudessaan niin puhdas tai ainakin sellaisena sen näen ja koen. Altaassa on kemikaaleja ja meri on suolainen. Tyyni järvi on minun suosikkini. Mutta se kuuluu vapaa-aikaan. Yksi olympiadi on jälleen lähestymässä loppuaan ja katseet kääntyvät kohti Ateenaa. Hallitsevana maailmanmestarina toiveet Hanna-Marian menestyksestä kurkottavat käsiään kohti taivasta. En ole ottanut siitä paineita. Suomalaisilla on varmasti suuret odotukset, mutta minulla omat tavoitteeni ja pidän niistä kiinni. Ne ovat kaksi eri asiaa. Mieluummin asetan realistiset päämäärät, koska tunnen omat rajani. Matalalla profiililla hän matkustaa Ateenaankin. Sijoituin Sydneyssä 18. tilalle ja putosin ulos semifinaalista. Vähintään sen saavuttaminen onkin ehdoton tavoitteeni. Jo alkuvuodesta maailmalla on syntynyt niin huikeita aikoja, että odotettavissa ovat uskomattoman kovatasoiset kilpailut. Jos pääsen finaaliin, se on tosi kova juttu minulle. En tiedä, onko muille, eikä se itse asiassa minua kiinnostakaan. Ateena kaatuu Hanna-Marian päälle ehkä hieman liian aikaisin. Paremmat mahdollisuudet hänellä on ehdottomasti neljä kesää myöhemmin Pekingissä. Naisuimari on parhaimmillaan 23-25-vuotiaana, hän toteaa. Hanna-Maria on silloin vasta 23-vuotias. Vaikea uskoa.
Ylös
|
|
